Aurinkokävelyä

 Lisää  hyvää mieltä. Ulkoilu, perhe -  kuvaaminen.
Tällä hetkellä minulla on käytössä vain iPhone 7Plus, johon olen kyllä ollut enemmän kuin tyytyväinen.
Silmissäni on sairaus, joka estää järkkärillä kuvaamisen - tylsää - mutta olen itkuni sen kanssa itkenyt, ja ainakaan nyt en ole etsimässä keinoja, joilla kameraa käyttää - vaan käytän aikani mielummin helppoon kuvaamiseen, joka kuitenkin tuo minulle ihan valtavan suuren määrän iloa.
Tapani katsoa maailmaa on aina valoisa, ja vaikka kuvattava aihe olisi synkkä - näen silti sen valoisamman puolen. Aina.
Vaikka kuvaisin arkkua hautajaisissa, näen senkin lohdullisena.
Sitä tuo kuvaaminen minulle varmaankin on.  Iloa, lohtu ja valoa.
Niitä on usein tässä elämässä vaikea nähdä muuten, mutta linssi takaa ne näkee aina helposti. Hassua?
Yhtä kaikki, toimiva tapa  minulle kuitenkin.   Ilon löytäminen linssin kautta on helppoa, sitä on mielestäni kaikkialla, miksi se muuten on paljon hankalampi huomioida ?   Jotenkin arjessa tallatessa ilman kameraa se kauneus ajoittain katoaa - ja kuitenkin koen, että osaan yleensä hyvinkin arvostaa hyviä asioita elämässä.
Sillä tavalla elämä on aina säilynyt paljon parempana. Ja kai se on ollut aina keino, keino paeta vähän kaikkea.
Lempipaikkoja Tampereella on Hatanpään Arboretum, siellä olemme käyneet vuosikaudet, omien lasten ja tukilasten kanssa.  Kävelemässä, nollaamassa päätä, ihastelemassa kun lehdet tippuvat puusta.    Jokaisena kertana, tuo toimii.  Pidän siitä, että viereisestä Hatanpään puistosairaalasta näkee paikassa hoitajia potilaiden kanssa, omaisia kahvittelemassa sairaalassa olevien perheenjäsentensä kanssa. Voisin kuvitella, että vaikkei kaunis ympäristö ehkä sairauksia parannakaan, se varmaan tuo kuitenkin edes hyppysellisen lohtua ja iloa heillekin.
Nautin katsellessani, kun oravat etsivät tammenterhoja, jemmaavat niitä talven varalle, tai lapset kirmaavat vaahteranlehti kasoissa. Muistan, kun omat olivat pieniä.
Kai tuo on sellainen kaikuluotaus omien lasten lapsuuteen, pieni vieno kaino kaipaus siihen, ja ehkä näen vielä kauemmaksi, aikaan, jolloin olin itse lapsi.
Kuka tietää.
Jokaisena kertana tuolla kuitenkin voimaannun ja mieleni kohenee.
Silloin tuikitavallinen nenän näyttäminen ulkoilmassa on tehnyt kyllä tehtävänsä.
Lisäksi meillä on ollut tapana se, että liikkeellä ollessamme on ollut aina paljon helpompi käydä läpi elämän suuria asioita, ollaan oltu  ( ja yhä ) huonoja puhumaan asioita keittiön pöydän ääressä.  Kun jalat käy, sanat hieman kuin tippuu  helposti, ja tunnekuohut säilyvät paremmin hallinnassa.

Käytän samaa keinoa lisäksi vielä itse, aina ja koko ajan- puhun itsekseni ( ihan himputin paljon), kun käyn kävelemässä. Puhun, ja puhun, ja niin se menee- kipu pilkkoutuu, asiat oleentuvat ja  surusta tulee murusia,  ja kipeistä hieman vähemmän kipeitä.