On pakko muuttaa kokonaan tämän rakennetta, sisältöajatusta - sillä elämä on kuitenkin muuttunut niin paljon. Minun tulee kirjoittaa, kuten elän ja olen, silloin saan suurta onnea kirjoittamisesta. Valkoisen arkin kirous on piinannut minua vaan niin kovin pitkään. Liian pitkään.
Työt loppuivat - työpaikka lakkasi olemasta, ja se muutti kyllä maailmaa kovin paljon, siitä myöhemmin. Työt päättyivät sairauslomaan, sillä olin haastavassa tapaturmassa nuorimman lapseni kanssa.
Olimme kovin onnekkaita, sillä mahdollisuus hengenlähtöön siinä oli, helposti. Tilanne kuitenkin ajautui siihen, että poikani vointi huononi kovin, että seuraavan vuoden täyttikin aika lailla täyspäiväinen omaishoitajuus, joka on nyt alkanut irroittamaan otettansa - ja nyt minulla on mahdollisuus taas ajatella omaa elämääni.
Tuossa pähkinänkuoressa oikeastaan asioita.
Pahuksen Covid on sotkenut tässä kaksi vuotta kaikkien ihmisten elämää, ja nyt sekin tuntuu - että on jotenkin ja jollain tavalla hallinnassa, ja yhteiskuntaa voidaan taas availla. maailma ei kyllä ole enää entisensä, paluuta entiseen ei ole.
Kuinka kiitollista on asua maassa, jossa julkinen sairaanhoito on toiminut niinkin hyvin uudenlaisen uhan edessä.
Toki, on tämä opettanut varmasti paljon asioita, ja ehkäpä myös huoltovarmuuskeskuksen varastojen tuotteiden päivämääriä nyt tarkastellaan useammin.
Maailmassani on moni muuttunut. Itse toivon töiden jättämistä arvista, ja niiden kanssa joudun tekemään töitä pitkään. Olen oppinut sen, että osaan tästedes rajata itseni, pitää puoleni sekä tarvittaessa käyttää liittoa ja/tai työsuojelua. Sitä suosittelen kaikille, ellei esimerkiksi kolmikantaneuvottelut tuo muutoksia. Elämä on oppimista ja opettelemista, aikuinen vastaa itse omista tekosistaan ja oman omantuntonsa kanssa sitten kaikki muut elävät. Tiedän, millaista työnantajaa ja työnjohtajaa itse arvostan elämässä. Osaan puhua, puuttua, enkä koskaan enää ota yrityksen, tai henkilöiden töitä niskoilleni väärin perustein. Jokainen kantakoon oman vastuunsa, sillä tavalla toimii itse myös suoraselkäisesti. Nautin taas vähitellen oman elämiseni ja oman as.oy hallitustyöskentelystä - kun ajatukset on saanut irti menneestä. Teen taas sitä, missä olen erittäin hyvä. Kehittämään, näkemään epäkohtia, sekä viemään asioita eteenpäin, enkä vain puhumaan niistä. Moni asia alkaa olla hyvin, ja vaiheessa olevien asioiden kanssa teen jatkuvasti kovin töitä. Mikään ei muutu, eikä mikään tule ilmaiseksi.
Kylmäuintia olen harrastanut, viimeisin kausi loppui joulukuun puoliväliin v.2021. Nyt on ollut taukoa, ja vähitellen taas kaipailen takaisin veteen. Ohessa olevat kuvat ovat kaksi Nokian Vihnusjärveltä, ja yksi Tampereen Rauhaniemestä. Ehkä tämä muuttuu takaisin päiväkirjamaiseksi, mutta ottaen hieman enemmän kantaa ympäröiviin yhteiskunnassa, epäkohtiin - tai mihin tahansa, mutta niihin -joiden eteen teen jotain. Kun ikää on 53 vuotta, pitää osata kunnioittaa aikaa. Kunnioittaa niin, ettei tuhlaa sitä. Ei käytä aikaansa väärin mihinkään. Ei ihmisiin, ei epäkohtiin, ei tekemisiin, asioihin. Pitää mennä tunne edellä, joskus himppasen järkeä käyttäen.
Eteenpäin, terkuin Annica
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti